Kun amerikansuomalainen trumpetisti Sylvester "Hooley" Ahola (1902-2002) oli Lontoon vuosinaan 1927-1931 mm. Bert Ambrosen maineikkaan orkesterin tähtisolistina ja mukana noin parilla tuhannella eri kokoonpanojen levyllä, Englannin muusikkojen keskuudessa alkoi ilmetä kademieltä.

 

Niinpä sikäläinen muusikkojen liitto (MU) tiukensi suhtautumistaan ulkomaalaisiin.  Britannian työministeriö hyväksyi ehdotetun tarkennuksen pykäliin ja alkoi soveltaa sitä työlupa-asioissa. Ahola katsoi silloin parhaaksi muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin, jossa kuitenkin tuottoisa ammattimusisointi jatkui mm. Bing Crosbyn orkesterissa.

 

 

Myös American Federation of Musicians (AFM) on  aina ollut tiukka lupa-asioissa, mikä johti molemminpuoliseen kyräilyyn ja jopa naurettavuuksiin. Jazzmusiikki Englannissa kärsi tästä eniten, sillä keväästä 1935 vuoteen 1956 jenkkitähdet eivät saaneet esiintyä brittiestradeilla. Tämän jälkeen lupa myönnettiin vain, jos amerikkalaiset antoivat työluvan vastaavalle määrälle brittisoittajia. Mutta tilanne pysyi tiukkana vielä jazzkerhojen kohdalla. Kovan väännön jälkeen 1960 tenoristi Zoot Sims saatiin kuitenkin esiintymään Ronnie Scottin klubiin Lontooseen ja vastavuoroisesti Tubby Hayes New Yorkin Half Noteen.

 

Työlupakysymys tuli ajankohtaiseksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin saarivaltakunnassa alkoi levitä vimmattu tanssikuume. Yhdysvalloissa 1929 alkanut talouslama pakotti puolestaan soittajia siirtymään työn perässä. Monet musikantit saapuivat Englantiin muiden ammattien edustajina tai opiskelijoina, mikä ärsytti brittimuusikoita. Alan ammattilehdistössä käytiin kiivasta keskustelua omien soittajien menettämistä työtilaisuuksista. Totuus oli kuitenkin, että jenkit olivat osaavampia ainakin ajan jazzpainotteisessa tanssimusiikissa. Tätä korosti edistyksellinen Melody Maker-lehti, jazzdiggareiden suosikki.

 

Erikoista oli kuitenkin, että vierailevia huippumuusikoita voitiin kuulla varietee-esitysten numeroina. Työlupa järjestyi esim Benny Goodmanille 1949, mutta edellytys oli hänen omien yhtyeläistensä korvaaminen brittimuusikoilla. Hänen silloinen kitaristinsa Toots Thielemans sai olla ryhmässä mukana ainoastaan huuliharpistina. Samana vuonna jotkut jazzuskalikot "salakuljettivat" Ranskasta Sidney Bechetin, joka jopa levytti Humphrey Lytteltonin yhtyeen kanssa, ja tenorisaksofonisti Coleman Hawkinsin. Tarkoitus oli esitellä heidät konserteissa yllätysvieraina, jotka sitten jammaisivat ilmaiseksi muun yhtyeen mukana. Käryhän siinä kävi. Viranomaiset saivat nopeasti tiedon tapahtumista, ja puuhamiehet joutuivat maksamaan tempauksistaan melkoiset sakot.

 

Muusikkojen liitto joutui kuitenkin pulmalliseen tilanteeseen 1953, jolloin promoottori Norman Granz tarjoutui nimekkäine JATP-ryhmineen esiintymään ilmaiseksi saman vuoden etelä-Englannissa monia kuolonuhrejakin vaatineen tuhotulvan ja myrskyjen vahinkojen uhrien auttamiseksi. Esiintymisluvat myönnettiin, ja vähitellen MU ja työministeriö alkoivat joustaa totaalikiellon suhteen. Moderni jazz rupesi vähitellen kukoistamaan suositun skifflen ja "revival"- tai "trad-jazzin" rinnalla.

 

Pianisti-laulaja-viihdyttäjä Fats Waller (1904-1943) vieraili varieteeartistina Englannissa vuosina 1938 ja 1939. Tällöin hän levytti Lontoossa uruilla mm. negro spiritualeja. Kerrotaan, että kotimaassaan hän soitti mielellään keikoilla omia sähköurkuja. Sitä varten hän joutui kuitenkin pitämään palkkalistalla myös USA:n sähkötyöläisten liiton ammattimiestä. Vain tällä oli lupa pistää töpseli pistorasiaan -  ehkä irrottaakin. Fats manaili tilannetta ja parahti kerran teknikolleen ja koko tämän liitolle: "Keep your hands out off my pocket!"

 

 

Fats Waller- St. Louis Blues-3 versions
1. Organ solo-private acetate recording September, 1943 
2. Pipe organ solo-Novenber 17, 1926 
3. Piano solo-Associated Program Service Transcription-August 7, 1939

 

 

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti