Estradilla kuin estradilla...

Askettäin edesmennyt englantilainen jazzin koulutuksen asiantuntija, basisti ja säveltäjä Graham Collier (1938-10.9.2011) pohdiskeli 1975 kirjassaan Jazz (Cambridge University Press), miten jazzartistin työ poikkeaa muun taiteen tekemisestä.

Hän toteaa sen olevan kaukana glamourista ja että se on eräs erikoisimmista ja vaarallisimmista ammateista. Tuskin suuriakaan muutoksia tarvitsee tehdä tähän Collierin esittämään luetteloon, jota olen lyhentänyt ja tiivistänyt.

Useimmat luovat taiteilijat -  säveltäjät, kuvataiteilijat ja kirjailijat - työskentelevät omassa rauhassaan ja tavallisesti myös omaa tahtiaan. Jazzmuusikko on sidottu esitystilanteeseen kuten näyttelijä, tanssija ja orkesterilainen, mutta hänen tehtävänsä on ennen kaikkea luoda jotain  kiinnostavaa eikä vain tulkita.

Luovuuteen liittyy myös kilpailua, jossa menestyminen heijastuu myönteisinä arvosteluina ja uusina esiintymistarjouksina. Artisti kilpailee itsensäkin kanssa. Uran myötä rima nousee. Hän ei voi myöskään peruuttaa työtilaisuuksia taiteellisen inspiraation puuttuessa. Silloin on vain turvauduttava rutiiniin ja osaamisen eri alueisiin luovuuden korvaamiseksi.

Toisin kuin kirjailija tai kuvataiteilija, jotka voivat olla luovia ja kypsyvt taiteellisesti vielä seniori-vuosinaankin, jazzmuusikoista vain harvat yltävät tai ovat yltäneet varttuneella iällä tasoon, mikä heillä oli pari-kolmekymppisinä. Tuo määrä vuosia on valitettavasti merkinnyt  myös lukuisien huippuartistien elinikää.

Taloudelliset paineet tunnetaan hyvin jazzmuusikkojen keskuudessa. Meillä onneksi voi saada joskus apurahaa, jotkut taiteilijaeläkkeenkin. Harva pääsee kuitenkaan esiintymään arvostetuille estradeille. Tavallinen soittoympäristö on "huvihuone", jossa muusikon odotetaan olevan enemmän viihdyttäjä kuin taiteilija. Myöhäiset työajat, illan mittaan voimistuva keskustelu ja matkat kuluttavat psyykeä ja lisäävät stressiä.

Onnistunut iltakin saattaa olla haitallinen. Kohonnut adrenaliinitaso voi jäädä päälle, ja univaikeuksissa turvaudutaan helposti rauhoittaviin. Niitä voi saada jo työpaikalta, varsinkin kun korvaus soitosta tai laulusta on tavallisesti "cash in hand". Näihin  asioihin ovat viitanneet kertmuksissaan mm. rumpalilegenda Jo Jones (1911-1985) ja venttiilipasunisti Bob Brookmeyer.

Alttosaksofonisti Phil Woods on maininnut eräässä yhteydessä, että jazzkoulutuksessa tulisi valistaa näistäkin ongelmista. Hänen "kurssiohjelmassaan" olisi sinisilmäisille bigband-opiskelijoille mm. vuorokauden "kiertue" pimennetyssä bussissa kampuksen ympäri. Sen aikana pysähdyttäisiin kaksi kertaa vaihtamaan esiintymisasut, roudaamaan telineet, PA-laitteet  jne. sekä soittamaan  konsertti. Sitten vaihdettaisiin taas matkavaatteisiin, kerättäisiin kamat ja noustaisiin takaisin bussiin. Nälkä tyydytettäisiin pikaruualla ja nukkuminen olisi istuimilla torkkumista.

"Rundin" jälkeen opettaja kysyisi: "Tätäkö todella haluatte? Sitä se nimittäin todellisuudessa on."

One of the greatest drummers who ever lived, Buddy Rich. In a phase of his life when he was prone to aggressive outbursts to his band members on the tour bus. Some of which were secretley recorded. Here are three of those recordings.