Kapellimestari, basisti ja kriitikko Olli  Häme (1924-84) toteaa kirjassaan Rytmin voittokulku (Fazer 1949), etteivät valkoihoiset muusikot kykene soittamaan oikeaoppisella rytmisellä imulla niin helposti ja luontevasti kuin värilliset kollegansa. Hän jatkaa: "Voi sattua, että joskus, kun valkoihoinen tanssimuusikko - basisti, kitaristi tai rumpali - joutuu esim. soittamaan erittäin väsyneenä, hän sattumalta  löytää tämän oikean rytmin suoritustavan, "svengaamisen" (s. 186).

Harvoin taitaa kuitenkaan musiikissa kuulua kärsimyksen jalostava vaikutus. Charlie Parker tosin puolusteli tällä  Miles Davisin  ensimmäisessä omassa levytystilaisuudessa tammikuussa 1953 aiheuttamiaan ongelmia. Ärtynyttä trumpetistia eivät kuitenkaan lohduttaneet "Birdin" puolustelut: "To produce beauty we must suffer pain" ja "From the oyster comes the pearl".

Jazzin historiassa löytyy kuitenkin joitain hienoja saavutuksia, jotka ovat syntyneet epäedullisissa olosuhteissa.

Bennie Moten's Kansas City Orchestra, pianistina Count Basie, oli pitkällä  ja epäonnisella kiertueella 1932. Lähes kaikki meni silloin pieleen. Joukko oli nuori ja kokematon eikä se osannut tai pystynyt pitämään puoliaan talousasioissa. Rahattomana, väsyneenä ja nälkäisenä orkesteri sinnitteli kaupungista toiseen. Lopuksi löytyi kuitenkin hätiin agentti, joka sai Victor-yhtiön suostutelluksi järjestämään pelastavan levytystilaisuuden. Motenin miehistö urakoi kymmenen levypuolta, ja ne kaikki ovat onnistuneita ja upeita näytteitä Kansas City-jazzin tyylistä. Taitavat muusikot, joiden johtajaksi tuli myöhemmin Basie, soittivat nopeatempoiset kappaleet vauhdikkaasti rytmikkäin riffein,  ja heidän musiikkinsa puhutteli tuoreudellaan ja tanssittavuudellaan. Yksi äänitetty ura oli  "Prince of Wails" (Motenin sävellys), jossa "wail"-sanassa (=tuska, vaikerrus, ulina) tiivistyvät takana olleen kiertueen koettelemukset. Walesin Prinssin luksuselämä oli siitä kaukana.

Elokuun 21. päivänä 1935 Benny  Goodmanin orkesteri oli päättämässä turhautuneena ja väsyneenä rasittavaa kiertuettaan mantereen poikki New Yorkista Los Angelesiin. "Swing" ei ollut vielä puhutellutkaan  suurta yleisöä, joka oli tottunut  "ballroom"- musiikkin.  New Yorkin Hotel Roosevelt antoi orkesterille potkut kesken kiinnitystä, Michiganissa väkeä oli vain joitain kymmeniä, ja Denverin Elitch Gardens-tanssikeskuksen yleisö vaati rahojaan takaisin. Goodman

kuvasikin tapahtumaa "the most humiliating experience of my life". Viimeinen esiintyminen orkesterilla oli LA:n Palomar Ballroomissa. Kun mitään ei ollut enää menetettävänä, yleisölle päätettiin soittaa räväkimmät kappaleet ja eikä pihistellä volyymissa.. Lähtölaukauksena oli tähtitrumpetisti Bunny Beriganin  karjaisu "Let's cut this shit!".  Se oli sen jälkeen menoa. Swingistä tuli aikansa suosituinta populaarimusiikkia ja Bennystä "The King of Swing".

Talvella 1940 Duke Ellingtonin orkesteri oli myös vaiherikkaalla kiertueella ja soitti tansseissa North Dakotan Fargossa Crystal Ballroom-nimisessä paikassa. Se oli lähes lämmittämätön, ja muusikot joutuivat kylmissään pitämään sormikkaita. Käytössä oli tosin myös sekä omia että järjestäjien paikalle hoitamia "sisäisiä villapaitoja". Orkesteri ei tiennyt, että kaksi nuorukaista äänitti salaa koko tanssi-illan. Nauhan laatu oli aika hyvä, ja se julkaistiin myöhemmin vinyylinä. Ellingtonin orkesteri ja solistit soittivat vapautuneesti, ja rumpali Sonny Greer piiskasi ryhmän mainioon svengiin. Ilta huipentui riehakkaaseen päätösnumeroon "St. Louis blues". Crystal Ballroom-illan äänite täydentää mallikkaasti kuuntelukulmaa Duken mestarilliseen musiikkiin. Spontaania ja kuitenkin ammattimaista meininkiä!

"Prince of Wails", Ralph Williams and His Rainbo Orchestra

Prince of Wails Carling Hot Six 1990

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti