Huoneessani on kunniapaikalla perinnöksi saatu "Norma",  alunperin viime syyskuussa edesmenneen veteraanimuusikko Gösta Möllerin (synt. 1920) keikkatuuba (Eb). Enovainajani, poliisihuilisti "Mikki" oli saanut sen kaveriltaan Göstalta jossain vaihtokaupassa.

Kun kuulin tästä ja ihmettelin huilunsoittajan, "pillistön" edustajan, siirtyneen osittain myös "pellistöön", Mikki totesi minunkin hampaani vielä joskus irtoavan ja lisäsi: "Tuuban suukappale on niin kookas, että torvea voit vielä ikenilläkin kirnuta."

 

 

 

 

 

Jazzia voidaan soittaa lähes kaikilla instrumenteilla. Sen varhaisimman tyylin soittimet olivat alkuperältään eurooppalaisten vaskipuhallinyhtyeiden, brass-bandien instrumentteja.  Tuuba on niistä kookkain ja äänialaltaan matalin. Sen kaikusuppilo, "klokstykki", on ylöspäin. Kun se on suunnattu näyttävästi eteenpäin, puhutaan sousafonista. Nimensä se on saanut tunnetun yhdysvaltalaisen kapellimestarin ja marssisäveltäjän J.P. Sousan (1854-1932) mukaan, joka oli  "marssituuban" kehittäjä. Se oli jopa muotisoitin 1920-luvun tanssimusiikissa. Meillä sousafonin ensimmäinen taitaja lienee ollut Dallapé-orkesterin sovittaja ja kontrabasisti Eero Lindroos (myöh. Lauresalo) (1908-1996). Myös Radion sinfoniaorkesterissa tuubaa päätyönään soittanut ja Humppa-Veikkoja rytmittänyt Möller oli hieno ja svengaava basisti. Jazzinkin soittajina heidän seuraajiaan ovat mm. Jussi Harju ja Petri Keskitalo.

New Orleans-jazzin poljento kehittyi marssimusiikista - korostettiin tahdin ykkösiskua ja kolmosta. Tuuba tai sousafoni antoi tukevan pohjan puhallinorkesterien ja -yhtyeiden soinnille ja pulssille sekä oli käytännöllisempi kuin kontrabasso paraateissa ja  muissa ulkoilmatilaisuuksissa.  Akustisen äänitystekniikan aikana - vuoteen 1926 - se oli myös ainoa levyille tallentuva bassosoitin. Mutta vaikka kontrabasso alkoikin syrjäyttää tuubaa 1920-luvulla, vielä seuraavalla vuosikymmenellä basistien odotettiin pystyvän soittamaan molempia. Tunnetuimmat bassottelijat  olivat Ralph Escudero (McKinney's Cotton Pickers) ja John Kirby (Fletcher Henderson Orchestra). Duke Ellington käytti joissain vuoden 1936 äänityksissään jopa kahta basistia, joista toinen tukevoitti orkesterin sointia tuuballa.

 

Joe Murphy-Tuba Jazz Solo with Jerry Krahn-Guitar

 

Kontrabasson tarkka pizzicato-soitto on swingissä rytmisen imun edellytys, mikä 4/4 tahtilajissa on tuuballe lähes mahdotonta. Mutta 1940-luvulla se sai uuden roolin. Pianisti  Claude Thornhillin 1946 kokoama big-band, sovittajana mm. Gil Evans, soitti uudenlaista ja suosittua "impressionistista" jazzia  . Tuuba ja käyrätorvi antoivat oman sävynsä orkesterin saundiin tasa-arvoisina muiden puhaltimien kanssa. Kun Miles Davis 1949-1950 teki Capitolille nonettinsa , "Birth of the Cool"-levyt, osan sovituksista teki Gil Evans, ja osa muusikoistakin, mm. tuubisti  Bill Barber, kuului Thornhillin orkesteriin. Nykyään tuubaa näkee ja kuulee joskus big-bandien pasuunasektiossa ja pienemmissäkin kokoonpanoissa. Sen "oom-ba"-tehtävä on kuitenkin varattu lähinnä varhaisjazzin vauhdittajaksi. - Suomessa tuubisteilla ja pasunisteilla on oma yhdistys, SuPaTuS, joka vaalii näiden instrumenttien soittokulttuuria. - Gösta Mölleristä kiertää seuraava juttu. RSO:n harjoituksissa kapellimestari Jussi Jalas löi kappaleen poikki, katsoi sitten Göstaa ja sanoi: "Se E on matala." - Gösta: "Niin on, Eb on vielä matalampi."

"Why would a tuba player get fired from any office job? - He is a low character, below the staff, and he spends too much time resting."

 

Sousaphone beat boxing

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti