Jazzrytmien painetussa versiossa oli reilut kymmnen vuotta sitten Hasse Westerbergin matkaraportti San Franciscosta. Muistaakseni hän tuolloin mm. kertoi käyneensä kuuntelemassa Turk Murphyn ja Lu Wattersin kanssa soittaneita kaupungin dixieland-veteraaneja. Tuo soittajapolvi on sittemmin poistunut keskuudestamme.

Tarkistusta heidän nykykunnostaan ei siten enää pysty tekemään, mutta sentään jotain konkreettista tästä 1930-40-lukujen vaihteessa alkaneesta perinteisen jazzin renesanssista on jäänyt kaupunkiin. Vuonna 1987 edesmenneen Turk Murphyn kunniaksi on näet nimetty kujanpätkä jatkuvasti kasvavan Chinatownin kupeeseen.
San Francisco ja sen ympärille kehittynyt Bay Area on nykyään yli 7 miljoonan ihmisen asutuskeskittymä, jota on merkittävästi vaurastuttanut läheinen hitech-teollisuuden Silicon Valley. Näkyvänä merkkinä tästä ovat kaupungin keskustaan nousseet lukuisat pilvenpiirtäjät. Niiden määrä on kasvanut merkittävästi sitten 1980-luvun puolivälin, jolloin viimeksi kävin kaupungissa.
Mutta jotain on sentään säilynyt muuttumattomana 1980-luvun päivistä. Jo silloin San Franciscon joskus jazzin vilkas klubitarjonta oli kuihtunut. 1960-luvun alkuun asti kukoistanut Black Hawk oli sulkenut ovensa lopullisesti jo aikoja sitten. Sen tilalle ykköspaikaksi tullut Keystone Korner puolestaan löi lapun luukulle 1983.  Molemmissa klubeissa oli tehty useita maineikkaita live-äänityksiä.

 

Klubi viimeisen päälle

 

Modernia jazzia kuuli parhaiten 1970-luvun lopulla Oaklandissa aloittaneessa Yoshi’s-klubissa, jonne oli matkustettava lahden poikki. Tein matkan, mutta en enää muista ketä silloin kuuntelin. Nyttemmin Yoshi’s on laajentunut kahden klubin ja niihin kytkettyjen japanilaisravintoloiden ketjuksi. Uudempi avattiin  marraskuussa 2007 San Franciscon puolella Fillmore Streetillä parin korttelin päähän rock-pyhättönä 1960-1970-luvuilla tunnetusta Fillmore-teatterista. Runsaat 400 kuulijaa mahduttava San Franciscon Yoshi’s on todella hieno klubi joka suhteessa. Konserttiklubiksi jo alkujaan rakentussa tilassa lattia on nouseva, jolloin näkyvyys jokaisesta pöydästä on erinomainen, samoin akustiikka.
Klubi on tehokkaasti kytketty vieressä toimivaan ravintolaan, sillä ravintolassa ennen keikkaa syövät ovat etuoikeutettuja varaamaan myös parhaat paikat klubista. Sinänsä tämä järjestely ei ole kohtuuton, koska aterioijilta edellytetään vain 20 dollarin (15 euron) minimisyömistä, jonka voi kuitata esimerkiksi mainioilla sushi-rullilla.
Muutenkaan hinnat tässäkin ravintolassa ovat suomalaisittain hyvin kohtuulliset. Kaikki varaukset pystyy helposti tekemään netissä vaikka ennen matkaakin Suomessa, sillä www.yoshis.com-sivusto on erittäin toimiva. Sieltä löytyvät ohjelmien lisäksi ruokalistatkin.

Varsinainen syy käyntiin oli kuitenkin illan esiintyjänä ollut saksofonisti John Handy, joka edellisenä päivänä oli täyttänyt 77 vuotta. Pitkän uransa aikana monenlaisia musiikillisia vaiheita läpikäynyt Handy nähtiin Suomessa viimeksi Kerava Jazzissa 1990-luvun alussa. Silloin mies oli vielä intialaisessa kaudessaan, josta hän tosin pian erkaantui.
Miehen Yoshi’s-keikka oli kieltämättä lämminhenkinen, mutta musiikiltaan joksenkin löysä, sillä esiintyjäksi mainostettu miehen sekstetti oli lähinnä jamikokoonpano, jossa paljon soolotilaa saanut paragualaislähtöinen viulisti Carlos Reyes soitteli niitä näitä. Alttoa soittanut seudun jazz-ikoniksi ylentynyt Handy itse on yhä hyvässä vireessä. Soundi torvessa on yhä tiukka ja hän intoutui välillä hyvinkin kipakkaan soitantaan.

 

Lee Morgania muisteltiin laveasti

Paria iltaa myöhemmin suuntaisimme  Oaklandin Yoshi’siin, joka 1990-luvun lopulla oli muuttanut entiselle satama-alueelle rakennettuun uudisrakennuskaupunginosaan. Sinnekin uuteen taloon rakennettiin klubille ja ravintolalle hyvin toimivat tilat. Satamaprojektin avulla huonomaineinen Oakland pyrki parantamaan imagoaan. Onnistumisesta on vaikea sanoa mitään. Hiljaista oli Yoshi’sia lukuunottamata. Ainakin vieressä olleen kirjakauppaketju Barnes & Noblen suuri myymälä ilmoitti ovessaan sulkeneensa Oaklandissa lopullisesti.
330-paikkainen Yoshi’s oli kuitenkin täynnä, sillä tarjolla oli kovan luokan muusikkoja kunnioittamassa jo 1972 edesmenneen trumpetisti Lee Morganin elämäntyötä. Tässä viime vuonna alkunsa saaneessa Charisma-hankkeessa ovat mukana trumpetisti Eddie Henderson, tenoristi Billy Harper, tenoristi/bassoklarinetisti  Bennie Maupin, pianisti Geri Allen, basisti Dwayne Burno ja rumpali Billy Hart sekä kokoonpanon koonnut ja sitä sovittanut trumpetisti David Weiss.
Mukana olevista soittajista sekä Maupin että Harper ehtivät soittaa Morganin yhtyeessä. Molemmat myös muistelivat Morgania laveasti, ehkä turhankin pitkään, sillä reilun tunnin kestäneen setin aikana kuultiin vain viisi kappaletta, joista tutuin oli Harperin säveltämä Capra Black. Sen hän levytti ensimmäisen 1971 soittaessaan Morganin kanssa. Muita keikalla kuultuja kappaleita (Peyote, Nommo, Ceora ja The Chief) Morgan taas esitti ja levyttikin ne Maupinin kanssa mm. Blue Noten Live at Lighthouse-tuplalle.
Weissin kokoama bändi on todella solistivoimainen. Varsinkin Harper ja Maupin suolsivat todella tuhtia tavaraa, joka Nommossa sai jo kilpasoiton makua. Siinä Harper kyllä veti pitemmän korren soittaessaan, urheilukielellä ilmaistuna, todella kaamean soolon, jossa hän rajusti vyörytti esiin tenorin koko äänialaa.
Mikäpä oli puhaltajien soittaessa, sillä Billy Hartin ankkuroima komppi teki vuorenvarmaa työtä.
keikan jälkeen Billy Harper kertoi kombinaation tehneen syksyllä kiertueen Euroopassa. Tarkoituksena olisi myös tulla Atlantin yli ensi kesänäkin. Toivon mukaan esim. Pori tarttuisi reittiin.

 

Bluesia ja merianturaa

 

Internetin mukaan San Franciscosta löytyy useitakin jazz-klubeja. Tosin netin informaatio on sikäli harhaanjohtavaa, että sen mukaan yhä toimiva Pearl’s suljettiin jo syksyllä. Avoinna oleva paikka sitävastoin on ydinkeskustan pohjoispuolella, beat-kirjailijoiden (Jack Kerouac, Lawrence Ferlinghetti ym.) 1950-luvulla suosimassa North Beachin kaupunginosassa toimiva Enrico’s, joka sijaitsee 50-luvun saavutuksia esittelevän Beat Museumin vieressä. Enrico’sissa on musiikkia lähes joka ilta. Mahdollisuus kuunteluun on joko ravintolassa tai baarissa. Valitsimme ravintolan, emmekä katuneet, sillä kohtuuhintainen ruoka oli todella hyvää, mm. pitkän elämäni parasta merianturaa 15 eurolla.     
Musiikkia tarjosi Suomessakin muutaman kerran nähty laulajatar Lavay Smith, jonka komppiryhmän vierailijana oli swing-tyylinen tenoristi Jules Broussard. Se sopi hyvin Smithin musiikillisiin linjauksiin. Hänhän on tyylittelijä, jonka ohjelmistossa on mm. Dinah Washingtonin ja Bessie Smithin vanhoja kappaleita. Ne hän kyllä hallitsee, vaikkakin tulkinnoissa on selviä kopioitakin.
Smith vaikutti jopa ilahtuneelta kertoessani nähneeni hänet viimeksi Storyvillessa jokunen vuosi sitten. Suomeen hän kertoi tulevansa uudelleen elokuussa. Kannattaa käydä kuuntelemassa, jos tällainen bluesiin tukeutuva laulu miellyttää.

 

Mike Koskinen siirtynyt pianoon

 

San Franciscossa jo yli 30 vuotta asunut Heikki ”Mike” Koskinen oli 1970-luvulla Suomen modernin koulukunnan johtava trumpetisti, joka teki 1975 cd:llä uudelleenjulkaistunkin Sunwebs-lp:n seuranaan mm. Pekka Pöyry ja Vova Shafranov. USA:ssa asuessaan Mike on hankkinut pääasiallisen elantonsa musiikin opettajana, jona hän edelleenkin toimii. Sen ohella hän on soittanut aktiivisesti. Suuri muutos tosin on, että trumpetti on vaihtunut pianoon. Pianoa hän soittaa  mm. Berkeleyn yliopistokaupungissa toimivassa big bandissa, jolle hän on myös sovittanut. Jazz-keikkoja hän tehnyt monien erilaisten kokoonpanojen kanssa kertoen kluvien maksamien palkkoiden olevan usein lähinnä nimellisiä. Mike on myös ollut mukana San Franciscon alueella asuvien suomalaissiirtolaisten kanssa soittaen mm. monenlaiseen musiikkiin venyvässä Kaleva All Starsissa.
Tuorein hänen äänityksensä on saksofoneja ja muita puupuhaltimia soittavan Steve Heckmanin omakustanteena tehty Täysikuu/Full Moon, jolla Mike pianon lisäksi soittaa mm. levyn mimikappaleessa, Topi Kärjen tangoklassikossa haitaria. Mukana on myös useita kansanlauluja ja pari Koskisen omaakin kappaletta. Tämä on varsin toimiva kokonaisuus, sillä helposti perikuluneiksi kuviteltujen kappaleisiin on saatu hyviä uusia jazzillisia näkemyksiä. Syystäkin Mike toivoo, että Täysikuu voitaisiin julkaista myös Sumessa. Se sopisi mainiosti esimerkiksi turisteille matkamuistolevyksi.
Toinen toive Mikella on, että jonain päivänä UMO esittäisi hänen sovituksiaan, joita hän on vuosien varrella työstänyt.  Toivottavasti molemmat toiveet sekä levyn että UMO:n suhteen toteutuvat.

Levykaupan alamäki näkyy

USA:n matkat olivat ennenvanhaan myös levyjen hankintasafareita. Eivät enää, eikä siihen ei ole juuri mahdollisuuksiakaan, sillä esimerkiksi Friscossa levykauppojen määrä on romahtanut. Kuvaavasti kauoungin keskustassa ollut viimeinen suuri yleislevykauppa Virgin Megastore oli sulkenut ovensa joulun alla lopullisesti. Jonkinlainen (tosin aika aneeminen) levyvalikoima löytyi Borders-kirjakaupan yläkerroksesta.
Jäljellä on muutamia käytettyjä vinyylejä myyviä pienehköjä yrityksiä ja yksi mainittava, kolmen myymälän Amoeba-ketju, jonka San Franciscon suurmyymälä sijaitsee hippien aikanaan tunnetuksi tekemässä Haight-Ashburyn kaupunginosassa, jossa edelleenkin eri vaihtoehtokulttuurit vaikuttavat kukoistavan. Haight Streetin loppupääsä toimineeseen entiseen isoon elokuvateatteriin sijoitetussa  Amoebassa on todella hyvät erilaisen musiikin valikoimat. Tarjolla on sekä uusia että käytettyjä, myös potra valikoima jazzia kaikissa tallennemuodoissa.

Perinteisten äänitteiden kysynnän lasku tuntuu myös juurimusiikin (blues, soul, kantri, etno ym) postimyyntiyrityksessä Roots & Rhytmissä (www.rootsandrhythm.com), jonka vetäjän Frank Scottin kanssa olen asioinut jo 1970-luvulta lähtien.
Alkujaan englantilainen Scott valmistui 60-luvun puolivälissä lentokoneinsinööriksi ja muutti alan töiden perässä Etelä-Kaliforniaan. Jo Englannissa alkanut bluesin harrastus imaisi miehen kuitenkin ennenpitkää pois oikeista töistä ja hän perusti levy-yhtiön julkaisten 1970-luvun loppuun mennessä parikymmentä blues-lp:tä Advent- ja Muskadine-merkeillä. Samalla hän myös pyöritti silloisen yhtiökumppaninsa John Harmanin kanssa levyjen postimyyntiyritystä, jolta minäkin aikanani tilasin monia herkkuja. Harman ja Scott kuitenkin riitautuivat, minkä seurauksena 1980-luvulla Scott muutti El Cerritoon ja perusti Arhoolie-levy-yhtiön Chris Strachwitzin kanssa Down Home Musicin, joka aikanaan oli merkittävin roots-musiikin myyjä maailmassa. Strachwitzin halutessa keskittyä pelkästään Arhoolien asioihin, Scott sai Down Homen postimyynnin ja muutti sen nimeksi Roots & Rhytmin, jota hän pyörittää kotitalossaan El Cerritossa vajaan puolen tunnin paikallisjunamatkan päässä San Franciscon keskustasta.
- Myynti on jatkuvasti kutistunut. Kun vielä Down Homen aikoina meiltä lähti 10 000 uutuuskirjettä, nyt asiakasmäärä on kutistunut pariin tuhanteen eikä suuri heistäkään ole edes kovin aktiivisia. 
- Ennen saattoimme myydä jotain nimikettä helposti satakin kappaletta, nyt saa olla todella tyytyväinen kymmenestä.
Scott ei niinkään syyttele musiikin lataajia, vaan näkee suuret Amazonin kaltaiset verkkokaupat myyntinsä alamäen syyksi.
- Isoina ostajina ne  pystyvät myymään myös halvemmalla. Meidän kaltaisen pienen toimijan ontarjottava  asiantuntijapalvelua ja samoin jatkuvasti sellaisia tuotteita, joita isoilla ei ole.
Hän myöntää, ettei hän välttämättä  yritystä kovin kauaa enää pyöritä.
-Tietyllä tavalla motivaatiokin alkaa vähetä. Rakastan bluesia, mutta useimmista nykyisistä artisteista on vaikea innostua, kun on aikoinaan nähnyt elävinäkin lukuisat suuret mestarit Muddy Watersista, Magic Samista, Little Walterista ja Howling Wolfista lähtien.

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti