Duke Ellington Societyn viime tammikuun kokouksen aiheena oli vuonna 2006 kuolleen pianisti John Hicksin musiikki.  64-vuotiaana yllättäen kuolleen Hicksin uraan mahtuivat monet tunnetut kokoonpanot kuten kuten Art Blakeyn Jazz Messengers ja Woody Herman Big Band.  Hän työskenteli useaan otteeseen myös laulaja Betty Carterin kanssa.

Seuran puheenjohtaja Ray Carman kertoi avaussanoissaan uutena ideana olevan Ellingtonin-vaikutteiden löytäminen nykypäivänjazzista.  Aiemmin oli tapana kutsua Duken

aikalaisia kokouksiin kertomaan musiikistaan, mutta heitä ei ole enää käytettävissä.   Nyt järjestetyssä paneelikeskustelussa Hicksin leski huilisti Elise Wood kertoi yhteisistä konserttimatkoista, jotka 20 vuoden jälkeen johtivat avioliittoon.  Ei kuitenkaan selvinnyt johtuiko pitkä seurusteluaika pianistin edellisestä avioliitosta vai jostakin muusta.

Paikalle kutsuttu maailmanlaajuisesti tunnettu jazzkriitikko ja kirjailija Stanley Crouch oli sanavalmis kuten aina.  Hän käytti pitkän puheenvuoron svengin ja oikeiden tempojen puolesta.  Crouchin mukaan juuri Hicks oli tunnettu siitä, että hän sekä aloitti ja lopetti samalla tempolla.  Jos rumpalille tuli mieleen "boozing up the tempo", niin hän sai heti potkut.  Ellingtonin "It Don't Mean a Thing If It Ain't Got That Swing" pitää edelleen paikkansa.  Mutta svengi ei synny yksinomaan rytmiryhmän avulla.  Myös solistin on kyettävä fraseeraamaan svengaavasti ja luonnollisesti hänen on kuunneltava muita yhtyeen muusikkoja sekä reagoitava välittömästi näiden soittoon.  Hicks oli tässä lajissa mestari, hän ei koskaan ajatellut, että esityksessä olisi kyse vain hänen omasta soitostaan, kokonaisuus oli tärkeämpi.  Crouchin mielestä juuri muusikon egosentrisyys pilaa monet esitykset.

Löysin aivan sattumalta omasta hyllystäni Eric Alexanderin kvartetin ja Joe Lovanon Nonetin CD:t, joilla molemmilla Hicks on pianistina. Stanley Crouch kiittelikin John Hicksin monipuolisuutta ja kaikkien tyylisuuntien hallintaa, mitkä tekivät hänestä suositun studiomuusikon.   Häntä käyttivät mm. Eddie "Lockjaw" Davis, Johnny Griffin, David Murray, Al Grey ja Pharoah Sanders.  Uransa loppupuolella Hicks perusti duon huilisti Elise Woodin kanssa omien sävellystensä esittämiseen.  Hicksin musiikissa on kuultavissa sekä Duke Ellingtonin että Billy Strayhornin vaikutuksia.  Hän levytti molempien säveltäjien teoksia jo 1970-luvulta aina kuolemaansa saakka.

Seuran kokouksessa soitettiin useita näytteitä vuosien varrelta.  Näitä kommentoivat vuoroon Elise Wood ja Stanley Crouch.  Leski pystyi kertomaan monen äänitteen taustoista, Crouch puolestaan keskittyi enemmänkin musiikin jazzilliseen arviointiin. Molemmat pitivät erityisen ansiokkaina tulkintoja voimakaksikon Ellington-Strayhorn balladeista "Starcrossed Lovers", "Something to Live For", "Bloodcount" ja "Passion Flower".

Hicksin monipuolisuuteen svingistä free jazziin voi tutustua helposti Youtubessa.

 

 

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti