Edinburgh 3.8.2010

 

Tämän vuoden Edinburgh Jazz and Blues Festivaali on ollut käynnissä jo neljä päivää ja kuusi timantinkovaa tapahtumapäivää on vielä edessä. Festivaali tarjoaa tänäkin vuonna hienon kattauksen jazzlaulua, suurien orkestereiden esiinmarssia, bluesin sinisointuisia säveliä, tulevaisuuden tähtiä sekä täyden palvelun skotti jazzia. Lauantaina oli suuri katutapahtuma ja Mardi Gras paraati.

Jazz- sekä blues konsertteja on pidetty jo nelisenkymmentä. Muutenkin tapahtumia tuntuu riittävän joka lähtöön ja turisteja on kaduilla tungokseen asti.

Jazzhistoriassa on ollut muusikoita, jotka ovat saavuttaneet suurta mainetta oman instrumenttinsa suvereenisesta hallinnasta. Baritonisaksofoni on ollut erityisen haasteellinen soitin, joten sen soittajia on maailmanmaineeseen noussut harvemmin, pelkästään jo sen vuoksi, että sen soittajia on aina myös ollut vähemmän. Gerry Mulligan on yksi niistä, joka on jäänyt jazzin harrastajien mieleen. Yksi tällainen legenda on yhä vielä soittava yli 80-kymppinen Joe Temperley, jonka sanotaan antaneen sielun baritonin soitolle.

Baritonisaksofoni herättää jo kokonsakin puolesta huomiota ja kun siitä puhalletaan ilmat pihalle, niin se saa monet kuulijat sykähdyttävään tunnetilaan matalan jäyhän möreällä, mutta kuitenkin soinnukkaalla äänellään. Eilen tästä saatiin hyvä näyte, kun Skotlannissa syntynyt Joe Temperley esiintyi Princess Street Gardens puistoon festivaalien ajaksi pystytetyssä teltassa säestäjänään myös skotlantilainen, pianisti, Brian Kellock. Esityksessä Temperley kertoi hauskan humoristisesti elämästään musiikin parissa.

Hän soitteli nuorena poikana alkujaan paikallisissa tanssiorkestereissa ja osallistui myös orkesterikilpailuihin soittajana ja sitä kautta avautui uusia mahdollisuuksia. Trumpetisti Jimmy Morgan oli tähän aikaan hänelle eräänlainen oppi-isä, näyttäen miten pitää soittaa. Jo alta kaksikymppisenä hän oli mukana orkestereissa, mitkä soittivat Lontoossa. Tommy Simpsonin orkesteria hän piti valtavan hienona ja taitavana, ainoa vika oli, ettei koskaan saanut soittamisesta mitään rahaa. Hän soitti pitkään myös Humphrey Lytteltonin orkesterissa, kunnes siirtyi jo vuonna 1965 New Yorkiin. Siitä lähtien hän onkin sitten soittanut monissa merkittävissä orkestereissa. Hän alkoi niittää mainetta soittaessaan mm. Woody Hermanin, Buddy Richien, Clark Terryn ja Thad Jonesin orkestereissa. Vuonna 1974 hän aloitti 10 vuotta kestäneen uran Duke Ellingtonin orkesterissa.

Merkittävintä hänen urallaan on kuitenkin ollut se, kun hän tapasi Wynton Marsalisin, joka sitten myöhemmin palkkasi hänet Lincoln Center Orkesteriin1990-luvun alussa. Joe Temperley soittaa ja kiertelee yhtyeen kanssa ympäri maailmaan edelleen täysipäiväisenä yhtyeen jäsenenä.  Tämä oli hänen mukaansa ensimmäinen "todellinen työ", sillä palkka "juoksee" automaattisesti ensimmäistä kertaa. Hän on tehnyt viimeiset parikymmentä vuotta myös opetustyötä New Yorkissa ja sanoo olevansa nykyään niin kiireinen, että ei pysty ottamaan kaikkia pyydettyjä töitä vastaan. Muutenkin hän tuntui olevan vireän oloinen herrasmies ollakseen jo yli 80 vuotias.  Jutustelun ohessa hän soitteli muutamia tunnettuja sävellyksiä kuten "Sofisticated Lady" ja "Greole Love Call".

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti