Edinburgh 4.8.2010

 

"Scottish Jazz Award" palkinnon voittanut Malcolm MacFarlane on tunnettu kitaristi ja säveltäjä Skotlannissa. Hän on soittanut monenlaisissa yhtyeissä mm. Jamie Cullumin kanssa ja johtanut Scottish Guitar Quartettia. Edinburghin festivaaleilla hän toi lavalle uuden kahdeksan henkisen orkesterin, missä hänen kvartettinsa yhdistyi McFallsin jousikvartetin kanssa oktetiksi. Lisäksi yhtyeessä soitti vierailevana tähtenä pianisti Paul Harrison.

Mr. McFallsin Chamber ryhmän johtaja on viulisti Robert McFall. Yhtye on ollut kasassa 1990-luvun puolivälistä alkaen ja se kulkee laaja-alaisesti monilla musiikin alueilla. Vaikka nimi viittaa vahvasti klassisiin jousiin, niin yhtyeen musiikki on paljon laaja-alaisempaa kuin pelkkä nykyaikainen klassinen musiikki. 

Se esiintyy nimittäin vaihtelevissa kokoonpanoissa, jolloin mukana on eri tilanteissa pianisti, basisti ja perkussionisti. Heidän soittonsa voi kulkea tangosta jazziin. Yhtye esiintyy paljon vahvistimia käyttäen, mutta nyt he olivat lavalla kuitenkin täysin akustisena kvartettina, kolme viulua ja sello.

Pianolla vahvistettu oktetti tunkeutui jazzin raja-aidoille soittaen Malcolm MacFarlanen säveltämää nykypäivän omaehtoista, tavallaan vaistonvaraisesti syntyvää musiikkia, missä on säihkyvää, vaihtelevan voimallista, luontaista tarmoa ja sitkeyttä. Soitto kulki ihailtavan yksinkertaisesti kuuntelijan ulottuville. Siitä huokui harmoninen herkkyys ja keveä rauhallisuus.

Odotin näin suurelta yhtyeeltä kuitenkin jotain mahtipontisempaa. Soitto alkoi Su-a Leen sellon soitolla, johon MacFarlane yhtyi klassisella kitaroinnilla ja jatkui näin duona. Oliko tämä sitten tarkoitettu jonkinlaiseksi introksi, en tiedä. Kuitenkin kokonaisuutenaan esitys jatkui vähän samantyylisesti. Korkeintaan 4-5 soittajaa oli äänessä samanaikaisesti, yleensä vähemmän. Tuntui siltä kuin lavalla olisi ollut kaksi erillistä orkesteria (niin kuin käytännössä tietenkin olikin), jotka soittivat vuorotellen. Välillä soinnuteltiin täysin puhdasveristä kitaravetoista jazzia kvartettina, jossa edettiin tyylillä "soolo mulle - soolo sulle" ja välillä taas neljä jousisoittajaa soitti klassista jousikonserttoa. Soitto ikään kuin loppui jossain välissä ja jatkui taas uudestaan, jolloin tuntui siltä, että yleisökin oli hieman epävarma pitäisikö taputtaa vai ei. Klassisen musiikin konsertissa taputustapa kun on erilainen kuin jazzkonserteissa.

 

Vaikka esitys, jazzvalsseineen ja Piazzolan tangoineen, oli kaikin puolin rautaisella ammattitaidolla toteutettua ja lavalla oli puhdasveriset oman soittimensa hallitsevat soittajat, niin mielestäni jotain jäi uupumaan tässä esityksessä. Olin odottanut saavani kuulla voimakasta yhteissoittoa perinteisen, kitaralla ja perkussioilla vahvistetun, pianotrion ja jousikvartetin kesken.

 

 

Jaa tämä Twitter Myspace Digg Yahoo Netvouz Spurl Googlize this Blinklist Facebook Tee PDF Tulosta S-posti