Jane Ira Bloom

Jazzin esittämiseen liittyy paitsi eri instrumenteista ulos vyöryviä vauhdikkaita sävelkulkuja myös vaihtelevan intensiivistä lavaliikuntaa tai - liikkumattomuutta. Miles soitti paikallaan selkä yleisöön päin, mutta Monk tanssahteli pianonsa ympärillä. Useimmat fonistit keinuvat ylös ja alas musiikin mukana kuten esimerkiksi Sonny Rollins. Torvi osoittaa välillä kohti kattoa, välillä lattiaa. Sen sijaan Eddie 'Lockjaw' Davis keskittyi valtavan nopeisiin sooloihinsa niin intensiivisesti, ettei eväänsä liikauttanut. Vain silmät muljahtelivat puolelta toiselle. Ellington ja Basie keskittyivät hymyilemään soittaessaan yleisölle kun taas Cecil Taylorin pysymistä pianotuolilla sai jännittää. Junnu Aaltosen nosta jalkaa, nosta jalkaa tai Teemu Viinikaisen tuskaista virnistystä saamme tavan takaa todistaa. Nuori pianisti japanilaisihme Hiromi, joka vieraili Tampere Jazz Happeningissä viime syksynä, on sähäkkä mimmi, jonka hyperenergistä temppuilua instrumenttinsa äärellä seuraa kiinnostuneena.

Saksofonisti Jane Ira Bloom on kuitenkin varsinaisen jazzkoreografian uranuurtaja. Hänen tuntomerkkinsä on viuhtominen ja huitominen sopraanolla sinne tänne samalla, kun hän hyppelehtii musiikin mukana liikuntaa korostavissa kimaltelevissa asuissa. Hän onkin tehnyt poikkitaiteellista yhteistyötä modernin tanssin edustajien kanssa. Hänen voimistelunsa nivoutuu saumattomasti hengästyttävän nopeatempoiseen ja rajuun poukkoilevaan soittotyyliin, jota hän edustaa. Mutta hei...jazzissa on tietenkin tärkeintä itse musiikki. Kyllä, kyllä... Bloom on kuin onkin ykkösluokan instrumentalisti ja säveltäjä, joka on työskennellyt mm. Charlie Hadenin, Ed Blackwellin ja Kenny Wheelerin kanssa.

Koimme mieheni Heikin kanssa repäisevän riemukkaan elämyksen Jane Ira Bloomin kvartetin työskentelystä äskeisellä New Yorkin matkallamme. Ryhmä, johon johtajan lisäksi kuului pianisti Dawn Clement, basisti Mark Helias ja rumpali Matt Wilson, esiintyi Chamber Music America 'New Works' ohjelmassa, joka kokoaa tärkeitä jazzin uudistajia arkistoonsa nauhoittamalla ja videoimalla esityksen. Uuteen musiikkiin mieluummin kuin mustaan bluesiin pohjautuvat sävellykset olivat Bloomin Mental Weather - levyltä.

Konsertti oli improvisoinnin juhlaa - raivokasta menoa ilman rajoja!  Välillä seurasi suvantojaksoja, joissa eri instrumentit pääsivät keskustelemaan sivistyneesti toistensa kanssa. Wilson, joka tunnetaan huumoristaan ja impulsseistaan, yltyi kiljumaan välillä ja alkoi piiskata rumpua oikein olan takaa ikään kuin lyödäkseen pahan ilman linnun hengiltä. Kokonaisuutena varsin tiheätunnelmainen konsertti päättyi Wilsonin heittäytymiseen rumpujen päälle. Hauskaa lavaliikuntaa!

Ohjelma keräsi valtavat aplodit. New Yorkissa on harvinaista, että jazzmuusikot soittavat ylimääräisen kappaleen (meillä se on pikemminkin tapa), mutta nyt soitettiin. Innostuksen hiessä olivat paitsi muusikot myös yleisö.

Setin päätyttyä hurmioitunut kansa ryntäsi lavan ääreen kiittelemään artisteja. Ojensin Bloomille  Jazzrytmien arvostelun hänen levystään, jonka olin pakannut matkalaukkuuni arvellen, että tapaisin hänet kuten monesti aikaisemminkin nimittäin New Schoolin jazzosastolla, jossa hän opettaa. Koska reissumme oli lopuillaan, lupasin kääntää jutun hänelle seuraavalla New Yorkin matkallamme.

Matt Wilson

Matt Wilson oli taas kerran oikea rumpalivelho, jolle mikään ei ole pyhää. Keräsin muuten kerran hänelle keikan jälkeisen kolehdin, joka oli sen illan ainoa soittopalkkio. Koska Wilsonin luovuutta ei hänen uransa alkuaikoina oikein ymmärretty, alkoi yleisö poistua pienestä New Yorkin Detour- klubista kesken soiton. Otin kiireesti kolehtipussin ja painelin ovelle enkä päästänyt ketään ulos ilman rahan antoa. Sitä ei Matt ystäväiseni ole unohtanut.

Kuvat Heikki Kasari