Benny Golson

Suosittujen jazzstandardien säveltäjä ja hienostuneen tenorisoundin edustaja Benny Golson keikkailee edelleenkin. Ei näytä vaari väsyvän lainkaan. Energiaa on riittänyt uuden Jazztet bändin perustamiseen, jossa soittavat Eddie Henderson (tr), Steve Davis (tb), Mike LeDonne (p), Buster Williams (b) ja Carl Allen (dr). Kävimme Eilan kanssa kuuntelemassa kavereita Dizzyn Coca Cola-klubilla.

Benny Golson - lyyristen melodioiden mies

Golson tunnetaan sellaisten melodisten jazzstandardien luojana kuin I remember Clifford, Whisper Not, Blues March ja Killer Joe. (Eilan suosikki on kuitenkin vähemmän tunnettu, hienostuneen alakuloinen balladi Park Avenue Petite, joka lukeutuu kauneimpiin hitaisiin jazzkappaleisiin.) Golsonin lyyriset sävellykset ovat muusikkojen mielestä käyttövoimaa soitolle, 'gas to play' ja ne avautuvat helposti. Hän onkin kertonut, että pyrkii sävellyksissään melodisuuden lisäksi yksinkertaisuuteen, jolloin teemat ovat myös helpommin mieleen jääviä.

Tenoristina Golson nousi huipulle klassikoiksi muodostuneilla1960-luvun Art Blakey and The Jazz Messengers- levyillä, jonka jälkeen hän perusti Art Farmerin kanssa oman Jazztet-bändinsä kierrellen vuosia hieman eri kokoonpanoilla kunnes asettui Hollywoodiin säveltämään musiikkia elokuviin. Nyt on siis vuorossa Jazztetin uusi tuleminen, uusin jäsenin.

Dizzyn Coca Cola

Illan tähti Mr. Golson astuu lavalle hyvin prässätyssä sinisessä puvussa ja keltaisessa solmiossa. Ikä ei näy ryhdissä, ei olemuksessa, ei missään. Hän esittelee orkesterinsa rauhallisella äänellä ja kertoo lyhyen tarinan kaukaa menneisyydestä ennen kuin bändi aloittaa. Kappaleet tulevat olemaan enimmäkseen hänen uudelta levyltään New Time, New Tet.

Hänen soitossaan on hieman iän tuomaa seestyneisyyttä, ei niinkään puhallusvoimaa ja kovaa drivea ja energiaa, jota hänellä oli nuorena. Mutta tyyli on sama. Sofistikoitunut harmoninen rakenne säestää sopivasti melodiaa. Golsonin sametinpehmeä tenorisoundi muistuttaa oppi-isänsä Lucky Thompsonin soittoa (muut esikuvat ovat Hawkins ja Webster), nyt vanhalla iällä kenties enemmän kuin koskaan. Miesten olemuksessakin on hieman samaa. Hiljaista vaatimattomuutta. (Eila kertoo tavanneensa Thompsonin aikoinaan 60-luvulla eikä mies tahtonut saada ujoudessaan sanaa suustaan. Ei siis mikään Dizzy Gillespie-tyyppi. Eikä sellainen ole Golsonkaan.)

Kappaleiden välillä maestro hengähtää muistelemalla pitkää uraansa. Hän kertoo, että toimiessaan Hollywood-säveltäjänä (musiikkia mm.sarjoihin Ironside ja MASH) syntyi kymmenvuotinen tauko fonin soitossa. Uudelleen aloittaminen ei ollut helppoa, ansatsi oli kadonnut eivätkä sormet totelleet käskyjä.

Tunnelma salissa on leppoisa. Golsonin puku sointuu takana sinistyneeseen taivaaseen ja keltainen solmio kiiltää parrasvaloissa. (Coca Colassa voi musiikin lisäksi nauttia orkesterikorokkeen takana levittäytyvästä ihastuttavasta maisemasta Keskuspuiston ylle.)Jokainen bändin jäsen pääsee vuorollaan esiin omalla, juuri hänelle räätälöidyllä kappaleella. Dr. Eddie Henderson, joka on myös siis myös psykologi, reväyttelee trumpetillaan ylärekisterissä.   Pasunisti Steve Davis sen sijaan pysyttelee herrasmiesmäisessä tyylissä ja sopii näin erinomaisesti Golsonin partneriksi. Nuorempaa ikäluokkaa edustava Mike LeDonne on osaava pianisti, joka ei pääse oikein näyttämään hampaitaan tässä kokoonpanossa. Buster Williams saa soolonsa ja Carl Allen säestää rummuilla juuri niin, ettei sitä kovin paljon huomaa.  Ryhmä ei siis ole mikään kovan luokan vuosia yhdessä soittanut ja siten hioutunut, kouliintunut ja rutinoitunut bändi ja tämän myös kuulee. Kaikki muusikot ovat kuitenkin alansa huippuja, joten setistä muodostuu varsin antoisa kokemus.

Konsertti päättyy runsaisiin aplodeihin, mutta meillä on kiire lavan taakse. Ryntäämme artistien pukuhuoneeseen, jonne monet muutkin ihailijat ovat jo ehtineet. Golson jaksaa tervehtiä ihmisiä ja vastaanottaa poskisuudelmia. Vihdoin pääsemme puhe-etäisyydelle ja Eila ryhtyy kiittelemään Golsonia. Minä räppään kuvan, jota varten Golson ehtii kuin ehtiikin poseerata leveästi hymyillen.  'Mr. Golson, I love your composition called Park Avenue Petite', kuulen Eilan sanovan. ‘It's so sad, so sentimental. I'm sure you knew one.' Golson ei vastaa, vinkkaa vain silmää ja hymyilee arvoituksellisesti.

New Yorkia tuntevat ovat varmasti huomanneet nämä hennot Park Avenuella asuvat petite-kokoiset naiset, miljonäärien tyttöystävät ja rouvat. He pistäytyvät silloin tällöin kadulle pissauttamaan vielä hennompia ja pikkuruisempia piskejään, jotka koivet väristen lorauttavat tilkkasen katuojaan.

Eila asui pari vuotta 60-luvulla kyseisellä varakkaiden kadulla, tosin pienessä luukussa takapihan puolella. Pianisti Roland Hanna ja rumpali Eddie Locke tulivat kerran noutamaan hänet autolla viedäkseen tapaamaan Coleman Hawkinsia. Soittajat olivat osoitteen kuullessaan aivan kauhuissaan eivätkä uskaltaneet ajaa rakennuksen eteen, koska valkoinen koppalakkinen ovimies mulkoili heitä uhkaavasti.  Eila joutui vakuuttelemaan muusikoille, ettei kuulunut näiden Park Avenue Petite-tyyppisten naisten joukkoon, hänhän oli vain köyhä suomalainen opiskelija takapihan yksiössä. Mustille Park Avenuen rikkaat ja hemmotellut naiset olivat noihin aikoihin vain haikeiden haaveiden kohde. Ehkä tällainen ajatus oli käväissyt Golsoninkin mielessä.

Näin on jazzilta meidän kohdaltamme ohi ja lähdemme New Yorkin viimaiseen yöhön. Taivas on kirkas ja Kanadan puhuri puhaltaa. Olemme kohta Times Squaren vilinässä, jossa taksien tööttäily peittoaa viimeisetkin suloiset sävelet korvistamme. Illan sinessä soineesta samettisesta saksofonista jää vain muisto.